torstai 23. huhtikuuta 2015

Vasikat iltakävelyllä

Täplikäs lilja.
Ei vielä voi kesäksi kutsua tätä vuodenaikaa, jolloin kukat ovat roihahtaneet kukoistamaan, pääskyset kiitävät pitkin laitumia, siivet hipoen heinänhuippuja, ja kärpäset pörisevät lemmenleikeissä, sisiliskot sujahtelevat pihamuurilla. Pihasammakoita olen jäänyt kaipaamaan; niitä ei ole näkynyt elävinä eikä kuolleina. Ehkä ne lymyilevät jossain kosteassa paikassa, passionhedelmäpuskan alla tai vihreinä ryppäinä rehottavien sitruunamelassien seassa, ja ryömivät sieltä ihmisten ilmoille yön pimeydessä ja kosteudessa.

Välillä paistaa, välillä sataa, melkein aina tuulee. Sade tekee hyvää, paitsi heille jotka ovat heinätöissä. Heinät alkaa kuitenkin olla jo korjattu, ja peltoja muokataan maissin haltuun. Tämän tästä ilmassa lehahtaa navetoiden ikioma parfyymi, joskus siihen sekoittuu savunhaju. Heti kun on kuivaa, jossain päin roihahtaa. Jollei mikään muu niin oksasavottojen tuotokset.

Päivät ovat pidenneet niin, että käydessämme illallispöytään on vielä valoisaa. Vasikat ovat silloin vielä ulkona laitumella, missä ne päivän mittaan nyhtävät heinää märehdinnän ja päiväunien välissä. Ne pitävät auringosta, loikoilevat laitumella hännät laiskasti liehuen, hätistäen loitommalle liian kärkkäitä kärpäsiä. Leuat eivät lepää koskaan. Ne jauhavat väsymättä.

Iiris lähdössä lentoon.
Yhtenä iltana lopettelimme illallista, ja Carlos lähti hakemaan laitumella olevat vasikat yöksi aitaukseen. Ei mennyt kuin hetki, kun hän säntäsi takaisin olohuoneeseen. ”Äkkiä! Vasikat juoksevat pitkin peltoa!”

Hyppäsin pinkkeihin saappaisiini, tempaisin oven vierestä lähimmän luudan ja lähdin juoksemaan. Juoksin rakennusten viertä, pihatietä hedelmätarhalle, sieltä traktoripolulle, kiertäen sähköpaimenen vartioimat laidunalueet. Juoksin niin lujaa kuin kintuista lähti. Näin miten ylempänä pellolla pölysi; se oli samana päivänä kynnetty ja kylvetty maissia, ja vasikat jolkottivat siellä illan hämärissä. Carlos juoksi niiden perässä hätistäen niitä aitausta kohti; hän oli juossut laidunten poikki, kun tiesi ettei sähköpaimen ollut päällä. Minä tulin toiselta sivulta ja huidoin luutaani. Saimme ohjattua vasikat maahan tallotun sähköpaimenen yli ja aitaukseen. Huh.

Jos monisatakiloinen eläin pääsee pitkälle omille teilleen, on sitä lähes mahdoton saada enää kiinni. Nyt karkulaisia oli kolme, mutta ne pysyttelivät yhdessä, ja olivat jo palailemassa kotiin päin silloin kun niiden karkureissu huomattiin. 

Ne olivat vain lähteneet iltakävelylle todetakseen sen, ettei ruoho ole vihreämpää aidan toisella puolella, ei ainakaan silloin kun siellä ei vielä kasva mitään. 

Ahkeran Liisan nimikkokukka. 
Juoksulenkin aikana sain varmaan aikamoisen adrenaliinisykäyksen. Olin ihan varma, että pohkeet olisivat maitohapoilla seuraavana päivänä, sillä rytmihäiriölääke pitää sykkeen yleensä matalana. Nyt ei. En edes hengästynyt pahemmin. Vain pakaroissa tuntui se, että oli tullut käytettyä lihaksia vähän tehokkaammin kuin yleensä. Maalla eläminen ja hyötyliikunta taitaa tehdä aika hyvää.

Pari viikkoa sitten tullut koiranpentu on kotiutunut. Se on aikamoinen termiitti ja riiviö kun sille päälle sattuu, mutta on hellyttävää katsoa kun se leikkii tai nukkuu. Kerran kohkatessaan se katkaisi kyntensä, se sattui niin että pidin sitä sylissä kunnes se nukahti. Paria tuntia myöhemmin pipi oli jo parantunut ja sit mentiin taas. Gaiankin pitää päästä välillä syliin. Tosin se on niin iso, että vain sen etutassut mahtuvat kyytiin. 

Tein vihdoin ison päätöksen: laitan Järvenpään asunnon myyntiin. Vaikka Suomeen vielä palaisinkin, en halua siihen enää asumaan. Jos siis ketä kiinnostaa valoisa ja avara rivitalokaksio, niin ottakaahan yhteyttä.

Näin ne elämän askeleet otetaan, yksi kerrallaan. Vaan ei ole vielä jalka laskeutunut takaisin maahan, kun on seuraava askel jo alkamassa. Välillä mennään verkkaisemmin, välillä juosten, mutta aina mennään, ei junnata paikoillaan. 

torstai 16. huhtikuuta 2015

Kaksi varjoa

Meille tuli yllätysvauva. Tarkoitan tietenkin koiravauvaa. Vuokralaisemme pikkukoira sai kaksi kuukautta sitten kaksi pentua, joista sisukkaampi jäi henkiin. Isäkandidaatteja oli kolme; leskirouvan Bolinho, erään naapurin Bobbie sekä nimetön naamiouros (tumma muutoin, mutta silmillä on vaalea ”naamio”), joka reilun kilometrin päässä istuu päivät pitkät kotitalonsa portaalla, autojen viuhuessa kuonon edestä ohi. Gaia kertaalleen ärisi viimeksi mainitun tiehensä. Pennun värityksestä päätellen tämä isäehdokas oli kyllä jo muutenkin poistumassa paikalta ja vieläpä tyytyväisenä.

Päivää ennen meille muuttoa pentu oli kadonnut vuokralaisen pihalta, hedelmätarhan vierestä. Vuokralainen arvasi heti, että se on ryöstetty. Kyllä, luitte oikein. Emo johdatteli vuokralaisen voron jäljille, ja pentu löytyikin parinsadan metrin päästä, lievästi kehitysvammaisen nuorukaisen kotoa, mummon sylistä. Kuulinkin sitten sen uikutuksen meille asti. En tiedä montako koiraa heillä on ennestään, mutta yöllä haukkuessaan se kuulostaa varsinaiselta koirakuorolta. 

Pennun piti alun perin mennä naapuriin, mutta parin viime viikon aikana alkoi kuulostaa siltä, ettei sitä haluttukaan antaa sinne jo ennestään neljän koiran sekaan. Niinpä vuokralainen sanoi Carlosille, että jos haluamme pennun, saamme sen, täällä sillä olisi hyvät oltavat ja Gaia saisi leikkikaverin. Kävimme siis perjantai-iltana hakemassa sen uuteen kotiin, hedelmätarhan puoleisen portin tälle puolelle.

Yhtäkkiä huomaan syöväni hätäistä aamiaista emonikävää itkevä koiravauva käsivarrellani, moppaavani lammikkoa lattialta ja kerääväni pyykkejä narulta niin kuin olisin aina tehnyt ne yhdellä kädellä. Samalla mietin, että miten voin taata pienokaiselle turvallisen olon.

Että mitäh?

Päivää myöhemmin huomaan hauduttaneeni teepannussa pelkkää vettä. Juoksen hätäisesti vessaan, ja sillä välillä pentu juoksee pihan poikki hedelmätarhan portille, jonka toisella puolella emo raapii maata ja uikuttaa. Teen parin ensimmäisen päivän aikana ainakin kymmenkunta reissua portille ja takaisin hakemaan pennun. Matkaa on ehkä 30 metriä suuntaansa. Kyllä se pienestä spurttiharjoituksesta käy. 

Lounaan jälkeen pentu saa ruokaa ja suljen sen vähäksi aikaa lavandariaan päiväunille. Se on siellä ihan hissukseen. Kohta käyn ovenraosta kurkkimassa nukkuuko se vielä. Mielessä vilahtaa itkuhälyttimen hankinta.

Siis mitäh?

Aluksi tuntui siltä, etten muuta ehdi tekemään kuin kaitsemaan koiria. Tietokoneen ääreen pääsin vasta illallisen jälkeen, koirien nuokkuessa olohuoneen lattialle laitettujen vanhojen kylpyhuonemattojen päällä, vaihtaen välillä paikkoja keskenään. Päivän päätteeksi suorastaan upposin sänkyyn, aivan rättipoikkipuhkiväsyneenä.

Gaia, rottweilerinpuolikas, oli alussa tietenkin mustasukkainen. Otin ihan asiakseni tehdä sen kanssa meidän omia juttuja silloin kun pentu on päiväunilla; käyskentelemme traktoripolulla keräämässä villikukkia, haemme kanoille ruohoa tai viemme roskat. Rapsuttelen sitä kaikessa rauhassa. Se on meidän laatuaikaa.

Gaia on yhtäkkiä kiinnostunut äitini lähettämistä puruleluista ja pihalta löytyneestä pallosta. Koirat jakavat kiinnostuksen, ja aina samaan leluun samaan aikaan. Ei sen tarvitse olla edes lelu. Tikunpätkä tai pulunhöyhen riittää, ja siitä sitten kinastellaan. Eilen avoimesta olohuoneen ovesta tultiin kirmaten sisään, pentu edellä kuollut hiiri suussa, Gaia jahdaten perässä. Kyllä on tytöillä huvit.

Ison ja pienen koiran painiottelu näyttää rajulta leikiltä, mutta oletan että ne ottavat selvää siitä kumpi on pomo. Kyllä niistä vielä hyvät kaverit tulee kunhan pieni sisupussi kasvaa ja aikuistuu, mutta kahta asiaa ne eivät varmaan tule jakamaan; ruokakuppia ja petiä.

Iltaisin laitan koirat pihan puolelle nukkumaan, Gaian kylpyhuoneeseensa ja pennun lavandariaan. Pentu yrittää kyllä ängetä Gaian sänkyyn, mutta tämä murisee määrätietoisesti ilmoittaakseen, että se haluaa nukkua yksin.

Tänään, melkein viikko sen jälkeen kun pentu (vielä vailla nimeä) meille muutti, otti se ison edistysaskeleen. Gaia tuli keittiönovesta sisään, ja ovi painui sen perässä kiinni. Pentu jäi yksin pihalle. Seurasin ikkunasta kun se kierteli kukkapenkin laitaa, kävi nuuhkimassa Gaian tyhjää ruokakuppia, juoksi takaisin nurmikolle, käveli vesikupille ja keittiönoven viereen, mihin se jäi istumaan ja maisemia katselemaan. Hiivin yläkertaan. Hetken kuluttua kuulin uikutusta. Menin kiireesti katsomaan onko pentu hedelmätarhan portilla emoa kutsumassa.

Ei. Se oli keittiönoven takana ja halusi tulla sisälle.

Jos Gaia ennen seurasi varjona perässäni niin, että se välillä astui tohvelieni kannoille, niin nyt minulla on omani lisäksi kaksi varjoa; iso tumma ja pieni vaalea. Yhdessä viemme pyykit kuivumaan, illallisastiat olohuoneeseen, haemme ompeluhuoneesta lisää lankaa. Isot ja pienet tassut rapisevat perässäni, astuvat kantapäilleni, pyörivät jaloissani.

Oi voi. Ja minä kun olin ajatellut, että Gaiakin vähän itsenäistyisi ja lakkaisi seuraamasta minua kuin hai laivaa.  

torstai 9. huhtikuuta 2015

Kell onni on

Kävin eilen keskustelun, joka pisti minut miettimään sitä, onko onnellisuuden tavoittelu meissä sisäänrakennettu ominaisuus. Lähtökohtaisestihan ajatellaan, että kaikki pyrkivät onnelliseen, tasapainoiseen elämään. Sen saavuttamiseksi vaihdetaan työpaikkaa, kumppania, kotimaata, tai harrastetaan golfia, käsitöitä, uskontoa, musiikkia tai mitä vaan mistä saa hyvän olon, endorfiineja, onnellisuushormoneja aivoihin.

Mutta entä jos ihminen onkin pohjavireeltään melankolinen? Jos ei tavoittelekaan onnellisuutta, vaan kokee surumielisyyden tutummaksi? Väitän, että hyvän olon tuntemuksia voi syntyä surullisuudestakin. Ei se ole paha asia. Se on tapa hallita elämäänsä ja käsitellä asioita. Se on samalla omaan itseensä tutustumista, sillä melankolinen ihminen viettää todennäköisesti paljon aikaa itsekseen ja viihtyy niin, ja käyttää enemmän aikaa pohtimiseen kuin hellurei-nyt-mä-taas-meen -ihminen. Pohtiminen on tie henkiseen kehittymiseen. Mutta ei sitä kaikkien tarvitse tavoitella. Erilaisuus on sallittua ja suotavaa.

Miksi meille sitten joka tuutista toitotetaan onnen tärkeyttä? Olisiko se siksi, koska kehittyneessä maassa perustarpeet on tyydytetty? Jos elää sodan ja pelon keskellä, on ihan yhdentekevää, saako ihminen toteuttaa itseään vaikkapa maalaamalla kukkatauluja. Oleellisempaa on saada ruokaa, vettä, lämpöä ja tuntea olonsa turvalliseksi. Maslow määritteli tarvehierarkian, ja, yllätys yllätys, sitä hyödynnetään markkinoinnin kohdistamisessa (lähde: Wikipedia). Onnellisuus myy, sitä voi ostaa. Se on luksusta, johon kaikilla ei ole varaa. Muka.

Työyhteisössä kohtasi usein kilpailua kurjuudesta. Kenellä on eniten töitä, paskimmat tehtävät, keljuin pomo ja nipottavimmat asiakkaat. Marttyyrit kekoavat päälaelleen orjantappurakruunuja siinä missä narsistit laakerinlehtiseppeleitä. Valitus jatkuu vapaa-ajalla: kenen mies/vaimo ei tee muuta kuin töitä, jättää haisevat sukat lojumaan, lukee illat pitkät pelkkiä naistenlehtiä eikä koskaan tyhjennä tiskikonetta. Jollei muuten meinaa olla tarpeeksi kurjaa niin aina voi keksiä jotain. Pisteet kotiin vienyt valittaja saa mahtavan fiiliksen; ”my life sucks enemmän kuin kenenkään muun, jeee!”.

Ristiriita tulee tietenkin siitä, että päällepäin pitäisi näyttää menestyvältä ja onnelliselta, mutta sillä on hintansa; se kurjuus josta valitetaan. Kell onni on se onnen kätkeköön – niinhän meille pienenä opetettiin.

Totesin hiljattain eräälle ystävälle, etten usko että kukaan voi olla jatkuvalla syötöllä onnellinen. Ei edes tarvitse olla. Riittää, jos sitä on sopivassa suhteessa keljumpien hetkien seassa. Mitä enempi sen parempi, tietenkin. Ihmisestä sitten riippuu, mikä on riittävästi voidakseen todeta olevansa onnellinen.

Voiko onnellisuuteen turtua? Väitän, että voi, jos onnentunteita haetaan ulkoisista asioista; tavaroista, hienosta autosta tai luksuslomista. Silloin jää onnenkoukkuun, mikään ei tunnu enää oikein missään ja annostusta pitää lisätä saman endorfiinimäärän tuottamiseksi, ja sitten ollaankin pitkällä ja kalliilla tiellä.

Jos sen sijaan onnellisuus kumpuaa jostain ihmisen sisältä, on se osa ihmistä itseään. Siihen ei tarvita uutta autoa, ei Rolexia ranteeseen. Ihminen on tasapainossa itsensä ja ympäristönsä kanssa, eikä onnellisuus keinu siinä kiikun kaakun riippuen siitä, millaisia onnellisuudenlähteitä on tarjolla. 

Tuttu valokuvaaja sanoi kerran, että valokuvaus on tapa nähdä asioita. Nähdä se oleellinen, ehkä jotain mitä muut eivät näe, eivät ainakaan ilman sitä valokuvaajan oivallusta. Sama pätee onnellisuuteen. Se on tapa nähdä elämän osasia, löytää se oleellinen, viipyä hyvissä hetkissä ja hypellä läpi huonompien. Lähes kaikilla asioilla on kaksi puolta. Positiivisesti tarkasteleva ihminen näkee sen hyvän puolen. Tällä tavalla huononkin asian voi kääntää hyväksi, mikä vahvistaa onnellisuuden tunnetta ja antaa eväitä selviytyä siitä huonommasta puolesta.

Tähän voi tietoisesti opetella. Voi siis opetella olemaan onnellinen, jos niin haluaa. Edellyttää se tietenkin perustarpeiden täyttymistä ja joko sitä, että hyväksyy ne olosuhteet missä on tai hakee niihin muutosta. Ei onni ihan itsestään tule, ei tipahda taivaasta. Joskus sen saavuttaakseen pitää tehdä vaikeita ratkaisuja ja rämpiä läpi aikamoisten soiden.

Kannattaako onnellisuuteen sitten pyrkiä? No, sanoisin, että onnellisena oleminen on paljon terveellisempää kuin märehtiminen ja murehtiminen. Ja sitä paitsi paljon kivempaa. 


Kuvissa kukkia entisen kodin pihalta.